15.01.2014

Olen aina halunnut olla sankari.

Kun matkustamme ajassa taakse päin, löydämme minut alle kouluikäisenä lumisesta rinteestä. Isäni rakensi viereiselle pellolle joka talvi hyppyrin, mikä oli ponnahduslauta unelmiini. Joka talvi kiipesin yhä uudelleen ja uudelleen mäen yläpäähän. Kuvittelin olevani Matti Nykänen. Kirpeä pakkasilma sai hangen kimaltelemaan timantteina. Otin vauhdin, viima koetteli kivisiä kasvojani. Ponnistin. Ilmalennon aikana haaveilin olevani koko Suomen Nykänen, olympiavoittaja. Kunnes putosin. En osannut laskeutua jaloilleni. Ei tullut minusta toista Matti Nykästä. Ainakaan hyppäämisen saralla.

Rippikoulun myötä etsin tietäni hengellisellä puolella. Liityin isoseksi. Ehkä minusta nyt tulisi jotain suurta. Vaan ei. Leirillä mokasin, kun päästin ”pikkusia” tulemaan tuvan ikkunasta sisään pelaamaan pullonpyöritystä. Ilta sujui hämmentävissä merkeissä. Pikkusten kanssa temmeltäessä. Jäin kiinni. Pappi sanoi: ”Kyllä sinusta Lauri vielä ihan hyvä isonen tulee”. En ollut edennyt sankariksi. Hiekotin tieni.

11.1.2013 Olin pukemassa jälleen sankarin viittaa ylleni. Nimenomaan pukemassa… Koskaan en sitä omakseni saanut. Se vietiin minulta pois. Nokian KrP II – D-Kone on aikamme huippuotteluita. Tuo tunti, tuo legendaarinen ottelu on nyt muisto vain. Mutta kerran se tapahtui… Me todella halusimme revanssia. Nuo viheliäiset violettiasut olivat voittaneet meidät pikkujouluhöyryissään. Hävisimme joukolle väsyneitä rantojen miehiä. Nyt kaikki olisi toisin. Olimme saaneet kokoonpanoomme jopa kanadalaisvahvistuksen. Jarkko JJ Järvinen teki ottelussa ikimuistoisen depyyttinsä. Tuo uljas ja veistoksellinen onetimereiden erikoismies oli kuin vertauskuva voitontahdollemme.

Luultavasti tulevaisuudessa Raholan hulppeisiin saniteettitiloihin jäädytettävä pelinumero #18 aloitti KrP:n tien kohti ylistäviä otsikoita. Ossi ”Kuka muu muka” Mäkinen (1+0) ampui kaukaa johtomaalin. Syöttäjäksi Lauri Hietala (1+1). Pelistä muodostui äärimmäisen tiukka ja kovatasainen. Kaksinkamppailuissa vaihdettiin iskuja. Jalat juoksivat kilpaa kuin hevosten kaviot. Spira-sali muuttui sotatantereeksi. Vain voittajat muistetaan. Winner takes it all.

D-Kone tuli tasoihin ylivoimalla. KrP II otti kuusi kakkosta ja päästi vain yhden alivoimamaalin, joten koko joukkue puolusti upeasti tiiviinä paakkuna. Pekka Antinmaa (1+0) vei seuraavaksi KrP:n johtoon upealla kiertovedolla. Sen tämä mies osaa. ”Olisipa minulla samanlainen maila kuin Pekalla”, tuumi Emil Alander maanantain ”harjoituspelissä”. Tuo magic stick kun pussittaa niin kovin usein. Siis se salibandymaila.

Ottelu jatkui äärimmäisen tiukkana. Kipinät lensivät. Joukkueet hiersivät toisiaan kuin mannerlaatat. Tanner tärisi. D-Kone tasoitti. (Mikä hemmetin D-kone??) ((Olisi kiva saada jotain selityksiä näille alasarjojen joukkueiden nimille)) KrP ei pystynyt maalintekoon toisessa erässä. Kolmas erä jatkui kamppaillen. Peli näytti jo päätyvän tasapeliksi. Kunnes.. Perttu Mäkelä (0+2) kuljetti palloa vasenta laitaa ylös päin. Ovela jättö minulle. Mielessäni välähti elokuva Viimeinen samurai. Halusin olla Tom. Sivalsin. Pallo upposi oikeaan takakulmaan 55 sekuntia ennen päätösvihellystä. Olin sillee niinku että =) . Harvoin tuuletan maaliani kovinkaan innokkaasti, nyt nostin kaksi kättä ilmaan. Tiesin, että nyt kun voitetaan, tulen jäämään historian kirjoihin, joihin olen aina halunnut.

Joukkue tsempattiin puolustamaan viimeinen minutti vimmatunlailla. Ehdin juosta sankarinviitta päälläni 44 sekuntia, kunnes tuomarikaksikko repi viitan päältäni kuin hyeenalauma. Jaakko Vallin jäähyn jälkeen olisi tullut viheltää kiista, mutta shakaalimaiset erotuomarit päätyivät vastustajan vapaalyöntiin. Taisi sielläkin olla joku, joka halusi vaikuttaa historian tapahtumiin. D-kone antoi vapaalyönnin muutamalla syötöllä vasempaan laitaan, josta ilonpilaaja Hannu Heinisuo täräytti golfpallon kokoisesta reiästä salibandypallon yläkulmaan. Peli päättyi 3-3. Tipuin korkeuksista. Koko joukkue tippui. Mäsähdimme maahan. Emme osanneet laskeutua.

Tapahtuma oli kuitenkin hieno ja pelasimme loistavan pelin. Tasoltaan ja jännitykseltään peli veti vertoja sille Salattujen Elämien päätösjaksolle, jossa ravintola Barbaari räjähti. Ja nyt jälkeenpäin ymmärrän, että ehkä olinkin sankari. Koko joukkue oli sankari. Yksi, yhteenpunoutunut sankari. Se, että annoin hetken ilon joukkueelle tekee minusta sankarin. Se, että joukkue hymyili minulle 44 sekuntia, tekee heistä sankareita. Tuo pieni poika hyppyrimäessä oli tuon mäen sankari. Tuo isonen rippileirillä oli sen huoneen sankari. D-Koneen Hannu Heinisuo (ihan oikeasti mistä nämä alasarjojen nimet oikein tulevat?) oli oman joukkueensa sankari. Annoin viitastani puolet Hannulle. Olemme Hannun kanssa sankareita. ”Happyness is true only when shared” – kirjoitti Christopher McCandless viimeisenä kirjoituksenaan Alaskan erämaassa elokuvassa In to the Wild. (Perustuu tositapahtumiin)

The End

– Late